Pitkä elämä on suuri yhteiskunnallinen onnistuminen, jota on tavoiteltu sekä elintapojen että sairauksien hoidon näkökulmasta. Sosiaali- ja terveyspalveluiden kasvavat kustannukset ja ikääntyvien palvelutarpeen lisääntyminen herättävät kuitenkin tällä hetkellä huolta. Miten vastataan kutistuvilla resursseilla kasvavaan palvelun tarpeeseen? Ikääntyneiden palveluiden toimintakulujen ja kotihoidon tarpeen kun arvioidaan lähes tuplaantuvan vuoteen 2035 mennessä. On selvää, että nykyisellä kehityksellä yhteiskuntamme taloudellinen kantokyky on koetuksella. Tässä onnistuminen vaatii uusia ratkaisuja, ja yksi niistä voi olla mahdollistaa perheille ja läheisille paremmin iäkkään läheisensä tukeminen.
Omaisten roolin lisääminen herättää usein kritiikkiä, mutta moni meistä haluaisi auttaa ikääntyviä vanhempiaan paljon nykyistä enemmän. Lapset ja läheiset voivat auttaa ikääntyneitä asumaan omassa kodissaan pidempään, mutta nykyinen työelämä ei anna siihen riittävästi tukea. Siksi haluammekin avata keskustelua ja katsoa tilannetta myös laajemmin ja eri näkökulmista.
Suurin este läheisten auttamiselle voi olla työelämän joustamattomuus. Nykyisin laki tunnistaa kyllä viiden päivän palkattoman omaishoitovapaan ja poissaolon äkillisistä pakottavista perhesyistä. Nämä työkalut on kuitenkin tarkoitettu vain lyhyisiin tilanteisiin, eivätkä ne auta pitkäaikaisessa arjen tukemisessa. Jos työntekijä ei voi joustavasti lyhentää työaikaansa, ottaa vapaapäiviä tai tehdä etätöitä ikääntyvän vanhemman hoitovastuun vuoksi, lopputulos on kuormittava. Voisiko läheisten toteuttama hoiva siirtää tarvetta muuttaa tuetumpien asumisen palveluiden pariin ja mahdollistaa pidempään omassa kodissa asumista?
Nykyisin epävirallinen hoiva kytkeytyy vahvasti sukupuolten tasa-arvoon. Suomessa kaikesta omais- ja läheishoidosta noin 80 prosenttia on naisten toteuttamaa. Erityisesti työikäiset naiset hoitavat vanhempiaan omalla vapaa-ajallaan. He tekevät sen ilman yhteiskunnan korvausta tai virallisia omaishoidon sopimuksia usein muutenkin kuormittavassa elämäntilanteessa.
Yksi keskeinen keino tilanteen ratkaisemiseksi olisi virallisen omaishoidon järjestelmän laajentaminen ja uudistaminen tunnistamaan myös tämä epävirallinen hoiva. Nykyinen lakisääteinen omaishoidon tuki mielletään usein raskaaksi, sitovaksi ja ympärivuorokautiseksi työksi, johon työssäkäyvän on vaikea tarttua. Järjestelmää tulisi kehittää siten, että se tunnistaa paremmin myös osa-aikaisen ja työn ohessa tehtävän kevyemmän hoivan. Pirkanmaan hyvinvointialue voi tehdä päätöksen myös määräaikaisesta omaishoidosta, mutta tämä ei liene kovin laajasti tunnettua. Laajennettu ja joustavampi omaishoito mahdollistaisi sen, että työssäkäyvä läheinen voisi saada virallista tukea, sijaishoitopalveluita ja taloudellista joustoa silloinkin, kun kyse on vanhemman arjen säännöllisestä, mutta ei kokopäiväisestä tukemisesta.
On selvää, että pelkät työaikajoustot eivät riitä. Monella työntekijällä ei nykyisellään ole taloudellisesti mahdollista vähentää työtuntejaan tai jäädä palkattomalle vapaalle hoitamaan vanhempiaan. Jotta järjestelmä toimisi, tarvitaan myös taloudellisia tukirakenteita, kuten joustavampia ja riittäviä korvauksia tai veroporkkanoita, jotka mahdollistaisivat työn ja hoivan yhdistämisen ilman kohtuutonta toimeentulon pienenemistä.
Meillä on jo olemassa toimivia malleja, kuten perhevapaat pienten lasten vanhemmille elämän alkutaipaleelle. Onko mahdollista luoda vastaavia rakenteellisia ja taloudellisesti tuettuja joustoja myös elämän loppupään hoivatarpeisiin? Kyse on investoinnista, sillä tällainen panostaminen olisi paitsi kaikin puolin inhimillistä, niin myös hoivan kokonaiskustannuksia vähentävää.
Pelkäämme, että ilman uusia avauksia ja toteutustapoja emme tule selviämään tästä kunnialla. Ikääntyvä Suomi tarvitsee työelämän kehittämistä ja joustoa. Tarvitsemme lainsäädäntöä ja kulttuurin muutosta, jotka tekevät ikääntyvän vanhemman auttamisesta yhtä hyväksyttävää ja mahdollista kuin sairaan lapsen hoitamisesta.
